Arvoisat Volter Kilven, kirjallisuuden, teatterin ja taiteen ystävät sekä muut mahdolliset avajaisvieraat.
Lämpimästi tervetuloa jokaiselle.
Minä olen Elina Kilkku, kirjallisuusviikon taiteellinen johtaja.
Olen työssäni nyt ensimmäistä vuotta, ja tärkein tehtäväni on valita kirjallisuusviikolle teema ja sen mukainen ohjelmisto. Valitsin ensimmäisen kirjallisuusviikkoni teemaksi väitteen, joka kuuluu näin: TAIDE PELASTAA MAAILMAN.
Teeman valitseminen oli etuoikeus, ja on sanoin kuvaamaton ilo olla täällä nyt, mutta täytyy myöntää, että olen kuluneen vuoden aikana käynyt läpi erinäisiä vaiheita teemani kanssa.
Kerron teille niistä vaiheista klassisen plus- ja miinuslistan avulla.
Kysyn siis itseltäni tässä ja nyt: Taide pelastaa maailman, onko se hyvä kirjallisuusviikon teema?
Plussaa: Taidetta täytyy puolustaa epäreilujen koronarajoitusten ja rahoitusleikkausten jälkeen: tuntuu, että taide on tärkeämpää kuin milloinkaan, mutta sitä ja sen tekijöitä ei arvosteta. Tarkoitan euroissa mitattavaa arvostusta.
Miinus: Onko väite totta? Pelastaako taide sittenkään? Maailma palaa jo.
Plussaa: Oli väite totta tai ei, mitä me olemme ilman taidetta? Kun korona alkoi, katsoin esitystallenteen. Kun Ukrainan sota alkoi, luin Bertolt Brechtin runon. Kun oma ymmärrykseni loppui, tartuin kirjaan.
Miinus: Taiteella täytyy olla myös itseisarvo, ei sen tarvitse olemassaolonsa lisäksi pelastaa yhtään mitään tai ketään.
Plussaa: Ohjelmistoa valitessani aloin löytää todisteita väitteeni tueksi: upeaa yhteiskunnallista muutosvoimaa, hyvinvointia, radikaaleja uusia ajatuksia, iloa, lempeyttä, runoutta, Volter Kilven kielen kauneutta. Löysin mielestäni kiehtovan, useita näkökulmia teemaan avaavan ja ajatuksia herättävän ohjelmiston.
Miinus: Taide ei pelasta. Taide on vaarallista. Ohjelmistovalintojani ei nimittäin otettu pelkästään ilolla vastaan. Sain ohjelmiston julkistamisen jälkeen runsaasti palautetta, josta osa oli hyvinkin negatiivista, ja väkivallalla uhkailultakaan ei vältytty.
Tämän lisäksi ohjasin keväällä Aleksis Kiven Nummisuutarit siten, että viinan- ja väkivallanhuuruiselle kosioretkelleen lähteekin Eskon sijaan Nummisuutarin Eeva. Kävi niin, että sain ratkaisustani jo ennen ensi-iltaa runsaasti palautetta, josta osa oli hyvinkin negatiivista. Ennen kesää olin siis kuulemma tuhonnut sekä Aleksis Kiven että Volter Kilven, eli kahden suurmiehen hengen. Ei vähäinen saavutus, lopulta.
Plussaa: Taide on vaarallista! Ja se on hyvä asia!
Keskiajalla ankaran ja ahdistavan ilmapiirin vapautti karnevaalin ivanauru ja väärän kuninkaan päivä: samaa vallankumouksellista ja vapauttavaa potentiaalia taiteella on edelleen, ei se muuten herättäisi niin voimakasta vastustusta ja tunnereaktioita!
Taiteen vaarallisuus perustuu sen anarkiaan, sen kykyyn kyseenalaistaa tekopyhyys, horjuttaa valtarakenteita, murskata ne, puolustaa heikompia, näyttää totuttu uudessa valossa. Taiteella on uskomaton voima yhteiskunnallisen muutoksen moottorina, on aina ollut.
Toki taiteellakin on rajansa, mutta jo niiden rajojen asettaminen pakottaa meidät miettimään, mitä haluamme puolustaa ja miksi.
Mietin palautteita saatuani, ensishokista toivuttuani, hiukan itkettyäni ja oman toimintani kyseenalaistettuani: jos taide on kaikkia miellyttävää, sillä ei ole muutosvoimaa. Muuttaakseen maailmaa taiteen pitääkin herättää tunteita, olla välillä väärässä, olla radikaalia, värittää rajojen ulkopuolelle: vastustus on siis tavallaan aivan olennaista. ”Well behaved women seldom make history” eli hyvin käyttäytyvät naiset harvoin tekevät historiaa, kuten historioitsija Laurel Thatcher Ulrich totesi.
Vain totuttu, muuttumaton, museoitu, muumioitu ja keskiverto taide miellyttää ihan kaikkia.
Miinus: Koska maailma on revitty rikki, taiteen tehtävä on korjata, ei repiä lisää.
Plussaa: Silti. Jos jokin pystyy maailmaa enää korjaamaan, se on juurikin taide. Itse asiassa juuri Volter Kilpi auttoi minua. Olen kevään aikana ohjannut ensimmäisen Volter Kilpi -esitykseni, joka saa ensi-iltansa perjantaina vanhalla luotsiasemalla. Joka kerta harjoituksissa, kun näyttelijät esittivät tai vain lukivat Onnen saarella -novellista dramatisoimani tekstin, rinnastani purkautui pakahtunut itku, en mahtanut sille mitään. Kuten Kilpi novellissaan kirjoittaa:
Merkillinen kuolettava ihanuuden liikutus tuntuu valuvan minuun. En tohdi liikuttaa kättänikään tämän syväsilmäisen hiljaisuuden keskellä. Rintani on hiljaa värjyvä aalto.
Kilven sanat, kuten monet muutkin taideteokset, liikuttivat ja lohduttivat minua tänä monella tavalla vaikeana, raskaana ja kummallisena keväänä.
Kuten minua liikuttaa ja lohduttaa tämäkin, tämä meidän arka, pandemiasta edelleen hapuillen toipuva ja jaettuja murheita kohtaamaan joutunut yhdessäolomme taiteen äärellä. Rohkenen lainata tähän loppuun kaikesta huolimatta myös Aleksis Kiveä, joka Nummisuutareissa kirjoittaa: Elämä on iloleikki.
Se on sitä ainakin hetkittäin, kuten nyt, taiteen äärellä, juuri alkaneella Volter Kilpi -kirjallisuusviikolla, yhdessä, täällä kesäisessä Kustavissa.
Kiitos ja tervetuloa.
Videolinkki: https://fb.watch/egVO-ffrdZ/