Rakkaat kirjallisuuden ystävät. Rakas maa, meri, metsät, luodot, virtaava Ströömi. Koko Kustavin väki eli voima.
Lämpimästi tervetuloa Volter Kilpi Kustavissa -kirjallisuusviikolle.
Volter Kilpi Kustavissa -kirjallisuusviikko syntyy vuodesta toiseen rakkaudesta Kilven sanaan, Kustavin saaristoluontoon ja kulttuuriin. Kilven kielessä kuuluu vahva side saaristolaisuuteen, tähän maisemaan, tämän paikan elinkeinoihin, elämäntapaan ja historioihin. Saamelainen kirjailija Niillas Holmberg totesi jotenkin näin Eino Leino palkinnon saatuaan, ettei maisemaa ja kieltä voi erottaa toisistaan. Tämä on minulle Kilven ja Kilpi-viikon ydintä. Uskoa siihen, että ihminen ei ole irrallinen yksikkö vaan jatkuvassa vuorovaikutuksessa paikkaansa. Kilpi-viikko kutsuu Kilven rakastajat paikkaan, jossa kielikin on saanut alkunsa. Tämä kirkko, nämä talot, meri tuolla. Muutokset maisemassa vaikuttavat väistämättä myös kieleemme, siihen mitkä sanat sopivat suuhumme, askeleeseemme, keholliseen olemiseemme. Tämän takia ilmastokriisi, luontokato ja kulutuskulttuuri eivät vain tuhoa elonkehäämme, vaan niiden vaikutukset ovat syvempiä, koko ihmistä muuttavia.
Ennen Kilpi-viikkoa olin tehnyt vuosia teatteria Rymättylässä käsitellen sitä, miten meren ja elinkeinorakenteen muutokset vaikuttavat saaristolaisiin ammentaen Rymättylän Röölän historioista, tarinoista ja luonnosta. Ajattelen, että tämä oli syy, miksi Juha Hurme minua tähän pestiin pyysi kuusi vuotta sitten. Eikä ollut väärässä. Tämä paikan resonanssi minussa ja ihmisissä ympärilläni muodostaa rintalastan alla tuntua, jota sanotaan… rakkaudeksi.
Työskentelen tällä hetkellä Kajaanissa kaupunginteatterin johtajana, huomaa kielen ja maiseman eron suhteessa saaristoon. Pitäisikin puhua suomalaisista kulttuureista tai kulttuureista Suomessa. Ei yhdestä suomalaisesta kulttuurista. Se että ymmärrämme olevamme monikulttuurisia myös maamme sisällä auttaa meitä ymmärtämään myös muita kulttuureja. Kansallisvaltiot muuttuvat kerrotuiksi.
Tuntu paikan vaikutuksesta meihin, yhdessä ajattelu ja yhdessä tunteminen muodostavat minulle rakkauden tekstuuria. Elämme ajassa, jossa vanhojen totuuksien tulee väistyä uusien tieltä, kuten Minna Canth kirjoittaa. Uusien totuuksien eteenpäin viemiseen, uuden, tai uusvanhan maailman rakennukseen, me tarvitsemme yhdessäoloa, me tarvitsemme rakkautta.
Tänä vuonna kirjallisuusviikon teemana ja otsikkona on Volter, rakas! Rakkaus muuttaa kaikkea. Tulevan viiden päivän ajan mietostamme yhdessä rakkautta monelta kantilta. Rakkautena toiseen ihmiseen, toislajiseen toveriin, elonkehään, taiteeseen, jumalaan. Sukellamme sydänsurujen historiaan, kuulemme kätilöistä ja yksin eläneiden äitien historiasta. Kilpi kirjottaa yksin lapsen saavista naisista väkevästi, kuten kohta kuulemme Milla Kuikan monologissa. Minua koskettaa Kilven ihmiskuvauksissa herkän, usein ulkopuolisuutta kokeneen kirjoittajan ääni, joka katsoo lempeästi pitäjän pienimpiä, jotka hädän hetkellä etsivät yhteyttä toiseen, mutta kompastelevat jatkuvasti kateuteen, moralismiin ja kyvyttömyyteen. Kilpi kirjoittaa Kustavista, jossa yhteisöllisyys ja yhdessätekeminen on voimissaan, mutta toisaalta yhteisö on voimakkaan hierarkinen. Nykyäänhän ei moisia hierarkioita enää ole, eihän?
Volter, rakas! – otsikko ammentaa Volter Kilven ja Hilja Vanhakartanon kirjeistä, joissa piirtyy herkkä kuva kahden ihmisen kahdenkeskisen maailman synnystä. Kirjeissä rakastavaisiksi tulevat käyvät kamppailua omien ja toisen vaikeiden tunteiden kanssa, kun molempien tunteet kehittyvät eriaikaisesti. Kuinka molemmat ovat omien perheittensä, eletyn elämän ja sukuhistoriansa kasvattamia, nämä kaikki vaikuttavat siihen kuinka voimme kohdata toisen rakkaudessa, kuten nyt jo tutkimuksenkin tasolla tiedämme.
Otsikko viittaa myös bell hooksin kirjaan Rakkaus muuttaa kaiken, jonka suomentajan Elina Halttunen-Riikosen mietteitä kuullaan huomenna Annin Salonki-keskustelutilaisuudessa. hooks kirjoittaa, kuinka Rakkaus on tahtoa avartaa itseään oman ja muiden henkisen kasvun ravitsemiseksi. Toistan: Rakkaus on tahtoa avartaa itseään oman ja muiden henkisen kasvun ravitsemiseksi. Jos jotain ehdotan vaikeasti sanoihin asettuvan rakkauden määreeksi tällä viikolla niin olkoon se tämä. Ja ajattelen, että juuri tätä tapahtuu kirjallisuusviikon puitteissa. Avarramme itseämme kohti henkistä kasvua – yhdessä.
Tässä ajassa olemme fetisoineet rakkauden ainoastaan romanttiseksi rakkaudeksi. Missä agape, missä filia! Toisaalta korostetaan ihmisen omaa kasvua: meidän pitää rakastaa itseämme, että voimme rakastaa muita, meidän pitää tehdä kovasti työtä rakkauden vaativalla työsarkalla ja lukea kymmenittäin itsehoito-oppaita. Nämä totuudet jyräävät alleen sen, että kasvamme rakastaviksi ainostaan vuorovaikutuksessa, yhteydessä toisiimme. Kilven kuvauksissa saaristoyhteisö pystyy ajoittain myös kantamaan toisten murheita, armahtamaan, auttamaan ”silittämään sairasta kädellään vaikkei lääkitä voi”, kuten vanha Agata sanoo Kirkolle-romaanissa.
Sekä bell hooks että kirjailija Saara Turunen ovat kirjoittaneet siitä, kuinka rakkaus on pohdinnan aiheena väheksytty, etenkin naiskirjailijoiden ja ajattelijoiden tuotannossa. Mutta rakkaus ei ole höttöä, rakkaus on elämisen ydintä.
On aika rakkauden kunnianpalautuksen. Elämme ajassa, jossa meillä on kaikki tarvittava tieto ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi, kaikki tieto siitä, miten toisia eläviä olentoja tulisi kohdella, että kärsimyksemme maailmassa olisi vähäisempää. Tähän me tarvitsemme tunnetta, me tarvitsemme rakkautta. bell hooks kirjoittaa, kuinka rakkaus on ennen kaikkea verbi. Se on toimintaa. Viime aikoina on kuullut sanottavan, ettei politiikassa tarvita empatiaa. Empatian ja rakkauden pitäisi kuitenkin olla koko yhteiskuntamme perusta. Hyvinvointivaltiossamme on jo ollut rakkauden siemeniä, mutta rakkauden pitäisi laajentaa koskemaan kaikkea. Me tarvitsemme rakkausministerin, emme ampumaministereitä!
bell hooks painottaa sitä, kuinka rakkaudesta ei pitäsi puhua epämääräisesti ja epätarkasti. Kaltoinkohtelu ei ole rakkautta, väkivalta ei ole rakkautta, luonnon tuhoaminen ei ole rakkautta, rasismi, syrjintä, ei ole rakkautta.
Itse olen kuitenkin tässä rakkaudesta suorasanaisesti puhumisessa kömpelö aloittelija. Minun rakkauteni on kätketty näkyväksi näytelmiini, esityksiini, tälläisiin kilpiviikkoihin, joissa saan kutsua ihmisiä yhteen samaan paikkaan, katsomoihin, pöytiin, kapakoihin, leirinuotioille. Ja minun rakkauteni on kätketty moniin lauluihin.
Siksi pyydän tänne musisoimaan Antti Aution ja Inkeri Raittilan. Antti ja Inkeri esittävät Aution säveltämän laulun, jonka sanat olen dramatisoinut Sally Salmisen romaanista Katrina. Katrina on romaani naisesta, jonka rakkaus vie puutteeseen ja köyhyyteen kauas kotiseudultaan. Se mikä on hänen onnettomuutensa on myös hänen onnensa. Koska Katrina osaa rakastaa hän ei katkeroidu elämän koettelemuksista huolimatta.
Rakkaudellista kirjallisuusviikkoa hyvät ystävät!